Suomessa teknillinen koulutus alkoi vuonna 1835, jolloin säädettiin keisarillinen asetus manufaktuuri- sekä hantverkkikoulujen perustamisesta. Helsinki, Turku sekä Vaasa olivat ensimmäiset kaupungit joihin oppilaitokset perustettiin, mutTurku and Vaasata sekä oppilaiden että opettajien puuttuessa Vaasan ja Turun koulut muuttuivat ammattikoulutasoisiksi laitoksiksi. Helsingin koulu puolestaan muuttui 1870 – luvulla polyteknilliseksi opistoksi, ja myöhemmin vuonna 1908 siitä tehtiin teknillinen korkeakoulu. Teknillisessä korkeakoulussa saatettuun suorittaa maanmittarin, insinöörin tai arkkitehdin tutkintoja, ja niissä kaikissa yleensä ilmeni etuliitteenä sana diplomi. Tämä juonsi juurensa saksalaiseen tapaan nimittää tutkintotodistusta diplomiksi. 1940 – luvulla tämä tapa virallistettiin.

Valtion johtama kehitys keskittyi eniten Helsinkiin ja näin syntyikin teknillinen korkeakoulu. Vaikka merkittävin teollisuuskaupunki oli pitkään Tampere, siellä koulutettiin työvoimaa kansakoulujen sekä sunnuntaikoulujen avulla. Vuonna 1886 myös Tampereen kaupunki päätti rakentaa teknillisen koulun, jotta ammattitaitoisia työläisiä saataisiin erityisesti työnjohdossa tarvittavia virkoja täyttämään. Vuonna 1913 koulua laajennettiin ja se muuttui Tampereen teknilliseksi oppilaitokseksi. Tässä koulussa oli sekä opistolinja että ammattikoululinjat. Opistolinjat jaettiin sekä pitkiin että lyhyisiin kursseihin, joilla ei ollut erityistä tutkintonimikettä.

Sotien välillä moni muukin kaupunki Suomessa terästäytyi koulutuksen suhteen. Kouluja alettiin rakentamaan jotta teollistuminen saataisiin käyntiin sekä kasvuun nopeasti. 1900 – luvun alkupuolella tekniikan ala oli täynnä sekavia ammattinimikkeitä ja se kuvasikin hyvin koko sen ajan sekavaa koulutusta. Yleisenä nimikkeenä käytettiin sanaa teknikko ja tämä termi esiintyi myös Tampereen teknillisen seuran perustamiskokouksen kutsussa. Keski- ja ylemmän johdon virkojen työntekijöistä, eli mestari- ja työnjohtotason tutkinnoista alettiin käyttämään insinööri – nimikettä. Sotien välillä se vakiintui nimikkeeksi, jolla kuvattiin teknisten opistojen pidempien kurssien suorittaneita henkilöitä. Vuonna 1940 valtio vahvisti insinööri nimikkeen nimenomaan teknisen opiston pitkän kurssin suorittaneille ja lyhyempi kurssi sai nimikkeeksi teknikko.

Sotien jälkeen sekä teknikon että insinöörin toimenkuvat erosivat selvästi. Kaksi tai kolmivuotinen teknikkokoulutus toi ammattilaiselle työnjohdon tehtäviä, kun taas insinöörit keskittyivät keskitason johdon tehtäviin. Teknikkokoulutusta vastasi esimerkiksi rakennusalalla rakennusmestarin tutkinto. 1990 – luvulla luovuttiin lyhyemmän opistoasteen koulutuksesta kokonaan ja teknikkokoulutus lopetettiin. Ammattikorkeakoulut syntyivät tilalle ja esimerkiksi korkeakoulujen uudistuksella yritettiin kilpailla kansainvälisesti tutkintorakenteilla ja luoda vahvaa työvoimaa.